Joulukuun 31. päivän iltana vuonna 1971 Espoossa juhlittiin. Kun kello löisi kaksitoista, kauppalasta tulisi virallisesti kaupunki.
Leppävaaraan, Muuralaan (nykyisin Espoon keskus), Tapiolaan ja Soukkaan oli järjestetty kaupunkivalvojaiset, joihin oli tarjolla ilmaiset bussikuljetukset.
Illan mittaan kansanjuhlissa nautittiin musiikista ja muista esityksistä, tanssittiin sekä ammuttiin ilotulitteita.
Leppävaarassa, Tapiolassa ja Soukassa valvojaisiin oli varattu makkaraa kuhunkin 2 000 kiloa, Muuralassa tarjoilu oli vaatimattomampaa. Helsingin Sanomat kirjoitti makkaroiden määrästä 2. tammikuuta 1972:
Noin 200 gramman paloiksi pätkittynä siitä tuli noin 30 000 makkaranpalaa. Uskollisia jonottajia riitti makkaroiden loppumiseen asti.
Vuosi vaihtui rumpujen päristessä ja ilotulitusrakettien paukkuessa. Leppävaarasta, Tapiolasta ja Soukasta suunnattiin yhtäaikaisesti voimakkaat valonheittimet Muuralan ylle symboloimaan espoolaista yhteenkuuluvuutta.
Yhteenkuuluvuus ei kuitenkaan ollut se sana, jota Espoosta oli totuttu käyttämään. Tuoreen kaupungin historia oli täynnä riitoja ja eri osien pyrkimystä itsenäisiksi kunniksi.
Kaupunkivalvojaisissa Retuperän WPK soitti ja ihmiset panivat tanssiksi.
Espoo on juhlistanut tällä viikolla 50 vuoden taivaltaan kaupunkina. Espoo on Suomen kaupungeista toiseksi suurin: siellä asui vuodenvaihteessa 297 132 ihmistä.
On oikeastaan vaikea ajatella, että vuonna 1944 Espoo oli vain 14 000 asukkaan pikkuruinen maalaiskunta loputtomine peltoineen. Matka maaseudusta suureksi kaupungiksi on ollut yllättävän lyhyt ja nopea.
Maalaiskunta koki ensimmäisen muuttoaallon heti jatkosodan päätyttyä. Espooseen sijoitettiin rintamamiehiä, Karjalan evakkoja sekä kirkkonummelaisia ja siuntiolaisia, joiden oli pitänyt jättää kotinsa, koska Porkkalan alue oli vuokrattu Neuvostoliitolle. Väkiluku kasvoi heti 4 000:lla.
”Suomessa elettiin myös rakennemuutoksen ja maaltamuuton aikaa. Väkeä tuli maaseudulta etenkin pääkaupunkiseudulle, mutta koska Helsingissä oli kova asuntopula, moni hakeutui Espooseen”, kertoo Espoon tutkimusjohtaja Minna Joensuu.
Espoon ruotsinkielinen viljelijäväestö ei katsonut tulijoita suopeasti, sillä alueen pelättiin muuttuvan suomenkieliseksi. Näin kävikin vuonna 1955.
Espoolla ei ollut eväitä vastata kasvuun. Maalaiskunnasta puuttuivat vesi- tai viemärilaitokset, eikä sähkölaitoksen tarjoama verkko tahtonut kestää kasvavaa kuormitusta.
Kaavoituskin oli melko sattumanvaraista. Taloja nousi sinne tänne sen mukaan, mistä tulija sai tontin ostettua.
Otaniemen teekkarit lahjoittivat vastasyntyneelle kaupungille linja-auton.
Suurempi murros Espoon kaupungistumisessa tapahtui 1940-luvun lopussa. Teknillinen korkeakoulu päätettiin siirtää Otaniemeen, ja Tapiolan suunnittelu pantiin alulle.
Teekkarit ehtivät ensin. Kun heidän asuinpaikakseen suunnitellun Teekkarikylän rahoitus kangerteli, tekniikan ylioppilaat ottivat itse ohjat käsiinsä.
He keräsivät rahaa erilaisilla tempauksilla ja kävivät töihin myös omin käsin. Teekkarit irrottivat, puhdistivat ja siirsivät Bulevardilla sijainneen Neuvostoliiton suurlähetystön 800 000 tiiltä rakennustarpeiksi Otaniemeen. Rakennus oli tuhoutunut suurpommituksissa.
Teekkarikylän rakentaminen alkoi vuonna 1950, ja kaksi vuotta myöhemmin se toimi sosialistimaiden kisakylänä Helsingin olympialaisissa.
Puutarhakaupunki Tapiolan rakentaminen alkoi vuonna 1953. Tapiolassa alettiin sovittaa nykyaikaista kaupunkirakennetta ja korkeatasoista arkkitehtuuria luonnon yhteyteen.
Siinä onnistuttiin niin hyvin, että ympäristöministeriö on luokitellut Tapiolan kansallismaisemaksi.
”Tapiolan rakentaminen oli lähtölaukaus Espoon voimakkaalle kasvulle. Tapiolasta tuli maamerkki ja nopeasti Espoon suosituin sekä vaurain asuinalue”, Joensuu sanoo.
Tapiola rakennusvaiheessa vuonna 1959.
Vaikka Tapiolasta olisi voinut kehittyä Espoolle selkeä keskusta, niin ei kuitenkaan käynyt. Kauppalaksi vuonna 1963 muuttuneesta Espoosta kehittyi poikkeuksellisesti monen keskuksen alue.
”Monikeskuksisuuteen vaikutti 1960-luvun selvitys, jossa Espoo jaettiin neljään alueeseen, joilla oli omat keskuksensa, sekä kolmeen aluekeskukseen. Tämä jako vahvistettiin vuoden 1968 yleiskaavassa, jossa myös hallinnollinen keskus sijoitettiin Muuralaan”, Joensuu sanoo.
Myös kiihtyvä rakentaminen hajautui eri puolille Espoota, koska Joensuun mukaan kauppalalla ei ollut omistuksessaan kovinkaan paljon maata verrattuna vaikkapa Helsinkiin.
”Suurin osa Espoon maista on ollut yksityisomistuksessa, ja se on ohjannut aluerakentamista sinne, missä se on ollut mahdollista.”
Vanha joutui väistymään uuden tieltä, kun Jorvaksentietä eli Länsiväylää rakennettiin vuonna 1965. Espoon halki kulkee myös Suomen ensimmäinen moottoritieosuus, Tarvontie, joka valmistui kolme vuotta aiemmin.
Myös inhimillisillä tekijöillä oli vaikutuksensa hajanaisuuteen, sillä Espoossa esiintyi nurkkakuntaisuutta ja eri osien pyrkimystä irti maalaiskunnasta.
Leppävaaralaiset halusivat itsenäisiksi jo 1930-luvulla, Tapiola pyrki tosissaan irti 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa.
Näitä vaateita lisäsivät sisäministeriön asettamien selvitysmiesten mietinnöt, joissa Espoon jakamista suositeltiin. Valtiovalta ei kuitenkaan toteuttanut ehdotuksia.
Oman lisänsä paikalliskamppailuihin toi Helsinki, joka pyrki useaan otteeseen saamaan itselleen osia Espoosta. Pääkaupungin tähtäimessä oli milloin Tapiola, milloin Leppävaara.
Sisäinen eripura näkyi kauppalan hallinnossakin. Espoo tuli tunnetuksi jatkuvista riidoistaan, valtuuston jopa toistakymmentä tuntia kestäneistä kokouksista ja niitä seuranneista jatkokokouksista.
Yhteistä näkemystä kauppalan kehittämisestä ei ollut, eikä yhteistyöhön kyetty. Eri tahot ja alueet pyrkivät edistämään omia asioitaan. Jatkuvat pyrkimykset rajansiirtoihin söivät luottamusta.
”On oikeastaan aika inhimillistä, että joissain asioissa ihmiset haluavat kuulua pienempään piiriin. On helpompi tuntea itsensä vaikkapa haukilahtelaiseksi kuin espoolaiseksi”, Joensuu arvioi.
Kiihtyvä muuttoliike tuotti suuria asumalähiöitä myös Espooseen. Yksi niistä oli Soukka, jonka toria vuonna 1970 otettu kuva esittää.
Uolevi Itkonen tiivistääkin Espookirjassaan kunnallisen päätöksenteon lauseeseen: ”Kuntasuunnittelusta tuli kuntajuonittelua.”
Yhteistä näkemystä ei tahtonut löytyä, sillä kauppalan eri osissa elettiin erilaisissa todellisuuksissa. Espoossa kohtasivat varakas Tapiola, viljelijöiden maaseutu sekä uudet lähiöt, kuten Haukilahti, Karakallio ja Soukka.
Kauppalan julkikuvakaan ei ollut Itkosen mukaan häävi:
Espoo oli pitkään Suomen riitaisimman kunnan maineessa. Sitä pidettiin villinä läntenä, jossa oli omat lait ja käytöstavat. – – Espoolaisten hölmöilyt olivat suurta kansanhuvia. Niistä kerrottiin ympäri maata.
Kaikesta huolimatta Espoosta tuli 1. tammikuuta 1972 kaupunki, vieläpä Suomen neljänneksi suurin. Asukkaita siellä oli jo yli 100 000, ja Espoon edelle kiilasivat vain Helsinki, Turku ja Tampere.
Minna Joensuu näkee Espoon kaupunkiprojektin taustalla 1970-luvun alun idealismia ja optimismia.
”Se oli vauhdikasta aikaa. Suomi oli tuolloin yhteiskunnallisesti voimakkaassa muutoksessa, ja pintaan nousi uusia aatteita. Silloin säädettiin esimerkiksi päivähoito- ja kansanterveyslait, ja peruskoulukin oli tuloillaan”, Joensuu luettelee.
”Ehkäpä se tulevaisuudenusko hautasi alleen myös monet vanhat kaunat. Haluttiin mennä eteenpäin.”
Jutussa on käytetty lähteinä Uolevi Itkosen Espookirjaa ja Pertti Maisalan teosta Espoo – oma lukunsa. Espoo jatkaa 50-vuotisjuhliaan vuoden loppuun saakka ja järjestää useita tapahtumia, joista löytyy tietoa kaupungin verkkosivuilta.
Oikaisu 28.8. klo 11.24: Poistettu kuva, joka esitti Vantaan kaupungintalolla eli silloisella Helsingin maalaiskunnan kunnantalolla 31.12.1971 järjestettyä ilotulitusta. Helsingin maalaiskunta muuttui vuonna 1972 Vantaan kauppalaksi.